Ahvenanmaalaiset

Sotaväkemme toiminnan perustana on koko valtakunnan puolustaminen, mitä varten tuotamme asevelvollisuuden kautta laajan reservin. ”Rauhan saarelaiset” tulevat normaalioloissa asevelvollisiksi vain omasta hakemuksestaan, mutta asevelvollisilla yleisesti on vastuullaan myös demilitarisoidun saarimaakuntamme puolustaminen. Onneksi vapaaehtoisuuttakin on ahvenanmaalaisten keskuudessa olemassa. Onkin ollut mieltä ylentävää lukea lisääntyneestä kiinnostuksesta reserviläistoimintaa kohtaan, ja jopa Ahvenanmaan maakuntakomppanian perustamista on ehdotettu. Tietysti myös Ahvenanmaalla omaa kotiseutua pidetään puolustamisen arvoisena, vaikka demilitarisointi hankaloittaa asiaa.
Silti on syytä kysyä, miksi kaikki kyvykkäät ahvenanmaalaiset eivät osallistu aseelliseen maanpuolustukseen, vaan voivat luottaa mannersuomalaisten vuotavan verta haluttomienkin puolesta?

Ei-vakaumukselliset siviilipalvelusmiehet

Asevelvollinen voi vakaumuksellisista syistä siirtyä siviilipalvelusvelvolliseksi. Vaatimus vakaumukseen perustuvista syistä on kuitenkin enää kuollut kirjaus, sillä siviilipalvelukseen hakeudutaan ja sinne pääsee myös käytännöllisistä syistä. Useamman kokemusasiantuntijan kertomuksista onkin muodostunut kuva, että siviilipalvelusvelvollisen ammattiin tai mielenkiinnonkohteisiin sopiva tehtävä sekä arjen yhteensovittaminen ovat olleet vakaumusta tärkeämpiä perusteita siviilipalveluksen valitsemiselle.
Siviilipalvelus on vaihtoehtona silti perusteltu, ja maailma olisikin huomattavasti parempi paikka, jos kaikki olisivat vakaumukseltaan yhtä hyveellisiä. Tästä huolimatta en ole tässä epätäydellisessä maailmassamme käsittänyt erästä asiaa: miksi vakaumus estää siviilipalvelusmiehiä puolustamasta kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia aseellisesti, kun muut keinot on jo käytetty?

Sotilasvalan rikkojat

Reservistä erosi vuonna 2022 noin 3 800 ihmistä ja seuraavana noin 1 650 lisää. Vuoden 2024 alun ”reservistäkarkaamiskommenttien” jälkeen reservistä erosi lähes 700 henkilöä yhdessä viikossa. Yhteenlaskettu poistuma on karkeasti puolet saapumiserän I/24 valtakunnallisesta sisäänottovahvuudesta.
Reservistä voi erota omalla ilmoituksella, eikä hakeutumiselle tarvitse olla perustetta. Esimerkiksi epämieluisaan ajankohtaan osunut kertausharjoitus voi yksilötasolla laukaista päätöksen erota reservistä. Täydennyspalvelus kestää jatkossa vain kolme päivää, minkä myötä reserviläinen siirtyy siviilipalvelusvelvolliseksi. Tällöin hän ei enää ole käytettävissä poikkeusoloissa sotilaalliseen maanpuolustukseen.
Järjestely ole sodankestävä valmiusorganisaatiomme kannalta. Miksi kukaan täysjärkinen ei etsisi keinoa välttää tunnistamattomaksi silpoutumista tykistökeskityksessä, kun toiset kyvykkäät jättävät omalla ilmoituksellaan joukkonsa, johon kuuluvat sekä paikkansa siinä? Se siitä sotilasvalasta.

Juridisen sukupuolen vaihtajat

Nykyisellään sekä ase- että siviilipalvelusvelvollisuuden pystyy välttämään omalla ilmoituksella Digi- ja väestötietovirastoon. Tämä juridisen sukupuolen korjaaminen tarjoaa myös helpon väylän asevelvollisuudesta luopumiseen: hakijan on vain kirjattava DVV:n sivuilla olevaan hakemukseen selvityksensä siitä, että kokee pysyvästi kuuluvansa vahvistettavaan sukupuoleen. Kuitenkin jo vuoden kuluttua edellisen sukupuolen vahvistamisesta voi asiaan hakea muutosta – tai vaikkapa 30 vuotta täyttäneenä, jolloin miehet eivät enää ole kutsunnanalaisia.
Liikettä on luonnollisesti myös vastakkaiseen suuntaan, mutta se ei läheskään korvaa miesten katoamista asevelvollisuusjärjestelmästä. Entiset naiset vapautetaan lääketieteellisiin syihin vedoten palveluksesta rauhan aikana, ellei tarkastettava ole motivoitunut varusmiespalvelukseen.
Miksi yhteiskunta mahdollistaa asevelvollisuuden välttämisen yksinkertaisella hallinnollisjuridisella tempulla? Totaalikieltäytyminen ilman rangaistuksen pelkoa on nyt helppoa.

Lääketieteelliset syyt

Jos ei ole palvellut rauhan aikana, ei yksilö kuulu myöskään sodan ajan joukkoihin. Asia voi muuttua, mikäli rauhan aikana asevelvollisuudesta vapautettuja tarkistetaan uudestaan, määrätään palvelukseen ja koulutetaan sodan aikana uusiin tehtäviinsä. Näin toimittiin myös viime sodissamme, sillä talvisodan aikana yli 70 000 miestä todettiin uusintatarkastuksissa palveluskelpoisiksi.
Lääketieteellisiä syitä rauhan ajan palveluksesta vapauttamiseen, kansankielisesti C-papereiden saamiseen, on useita, joista eräät ovat helpommin todettavissa perustelluiksi kuin toiset. On oikein, että liian huonossa fyysisessä tai henkisessä kunnossa olevia ei pistetä sellaisiin olosuhteisiin, joissa tila voi huonontua entisestään. Se olisi sekä yksilölle että yhteiskunnalle haitallista.
Silti on olemassa esimerkiksi huumausaineiden käyttöön liittyviä ”terveydellisiä” perusteluja, jotka ovat palvelusturvallisuuden kannalta selviä, mutta joiden lopputulos ei välttämättä mahdu yleiseen oikeustajuun.
Pahimpia ovat kuitenkin he, jotka hyvällä pokerinaamalla sepittävät lääkäreille ja Puolustusvoimien lautakunnille muunneltua totuutta omasta terveydentilastaan. Tilanne on hankala ja sukua palveluksessa ”movettamiselle”. Eihän varuskuntasairaaloissakaan ole enää pitkään aikaan kirjoitettu varusmiehen papereihin ”aiheeton käynti”, sillä jos jotakin sattuisi, olisi vastuukysymys hankala.
Kutsuntalautakunta voisi toki määrätä, ja välillä määrääkin tarkastettavan palvelukseen vastoin lääkärin näkemystä, mutta harvemmin puheenjohtajalla on ammattitaitoa kyseenalaistaa lääkärin näkemystä yksilön terveydentilasta. Etenkään silloin, kun tarkastettava itse on vapautuksen kannalla.
Uskon, että poikkeusolojen uusintatarkastuksissa yksilön terveydellistä tilannetta tarkasteltaisiin huomattavasti kriittisemmällä otteella kuin nyt. Miksi kuitenkin liikekannallepanon alkuvaiheessa rehellinen perheenisä tai -äiti määrättäisiin sotaväkeen todennäköisemmin kuin valehtelija tai huumeiden ”bilekäyttäjä”?

Ulkomaalaistaustaiset aliedustettuina palveluksessa

Palvelustehtävissä kokemani perusteella pidän ilmiselvänä, että ulkomaalaistaustaiset suomalaiset suorittavat varusmiespalveluksen huomattavasti harvemmin kuin kantaväestön edustajat, ainakin Puolustusvoimien suurimman aluetoimiston vastuualueella Uudellamaalla. Samoin olen havainnut, että erot eri etnisten ryhmien välillä ovat merkittäviä. Samaan hengenvetoon haluan kuitenkin korostaa, että vaikka etninen tausta antaa viitteitä yksilön halusta suorittaa varusmiespalvelus, määrittävät yksilön tiedot, taidot, asenteet ja viime kädessä teot sen, miten häntä arvioidaan. Asiasta ei ole pienintäkään epäselvyyttä. Tilastoissa yksilöiden teot kuitenkin muodostavat joukon, jota voidaan tarkastella niin hyvässä kuin pahassa.
Olen pohtinut syitä ulkomaalaistaustaisten aliedustukselle varusmiespalveluksessa ja nähdäkseni yksinkertaisin selitys on todennäköisin; uskon ulkomaalaistaustaisten omaavan keskivertoa alhaisemman maanpuolustustahdon. Väitettäni tukee erityisesti hoitamattomien asevelvollisuusasioiden tarkastelu: vieraskieliset eli useimmiten ulkomaalaistaustaiset eivät esimerkiksi noudata yhtä säntillisesti asevelvollisuuslain mukaista läsnäolovelvollisuutta kutsunnoissa kuin kansalliskieliset.
Asiaa olisi syytä selvittää perusteellisesti, koska ulkomaalaistaustaisten suhteellinen osuus nuorissa ikäluokissa on kasvanut vielä voimakkaammin kuin pelkkä pääluvun tarkastelu antaisi ymmärtää. Suunta myös jatkuu: viimevuotisen Helsingin kaupungin  ennusteen mukaan Uudenmaan vieraskielinen väestö kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä ja samaan aikaan suomalaistaustaisten kokonaishedelmällisyysluku on pitkään ollut reippaasti alta nettouusiutumisluvun. Kuvaavaa on, että jo nyt Vantaalla joka viides kutsunnanalainen on vieraskielinen ja että Espoossa vieraskielisiä kutsunnanalaisia on enemmän kuin ruotsinkielisiä.
Ulkomaalaistaustaisten osuus tulevissa kutsuntaikäluokissa tulee siis pitkällä aikavälillä nousemaan radikaalisti. Siksi ilmiö vaatii tarkastelua ja ennen kaikkea pikaisia toimenpiteitä. On pidettävä huolta siitä, että kaikki väestöryhmät ovat sitoutuneet yhteisen isänmaan puolustukseen niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.
Asiassa on kyse myös oikeudenmukaisuudentunteesta. Köyhän Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi rakentaneilla sukupolvilla on perusteet odottaa, että etenkin turvapaikkamenettelyn kautta Suomen kansalaisuuden saaneilla olisi vahva halu puolustaa uutta turvallista kotimaatansa. Asian luulisi olevan uusille kansalaisille jopa kunniakysymys, mistä on viime sotiemme ajalta löydettävissä vertailukohtaa. Silloin Suomessa selvästi alle vuosisadan vanhat juutalais- ja tataariyhteisöt osallistuivat vahvasti kansakunnan eloonjäämiskamppailuun. Miksi kuitenkin nykyään ulkomaalaistaustaiset ovat yliedustettuina jo ilman laillista estettä kutsunnoista poissa olleiden joukossa?

Vaaralliset rikolliset

Varusmiespalveluksen suorittamisen pitää olla turvallista, minkä vuoksi vakavia rikoksia tehneitä ei huolita palvelukseen. Määrät ovat toistaiseksi olleet erittäin pieniä, mutta valitettavasti nuorten lisääntyneen väkivaltarikollisuuden myötä palvelusturvallisuusperusteisten vapautusten määrä tulee kyllä nousemaan, kuten alla olevasta taulukosta pystyy tulkitsemaan.
Mitään korvaavaa velvollisuutta tai muuta seuraamusta asiasta ei vaarallisille rikollisille kuitenkaan määrätä. Miten on mahdollista, että itselleen ja muille vaaralliseksi todettu henkilö saa vapaudu varusmiespalveluksesta -kortin ”palkaksi” teoistaan?

Sotilaita on kolmea laatua

Eversti evp. Kalle Liesinen kirjoitti Kylkiraudassa (3/2023) 50-vuoden takaisesta kohtaamisestaan muuan Mannerheim-ristin ritarin kanssa. Liesinen kertoi, miten kapteeni evp. Toivo Honkaniemi kuvaili leirinuotiolla suomalaisia sotilaita:

– Suomalaisia sotilaita on kolmea laatua, jokaista suurin piirtein yhtä paljon. Yksi kolmannes hoitaa sotimisen. Keskimmäinen kolmannes on hyödyllinen kipinässä, vartiossa ja muissa töissä niin, että sotivat ehtivät syödä ja nukkua. Kolmatta kolmannesta on laahattava mukana ja itse asiassa heidät pitäisi heti lähettää kotiin, mutta ei voi, koska se keskimmäinen kolmannes menisi mukana.

Tulkintani mukaan tarinassa kerrotaan kyvykkyydestä ja uhrivalmiudesta, jona maanpuolustustahto raaimmillaan ilmenee. Ja kuten tarina opettaa, vaatii yleinen maanpuolustustahto kovassa paikassa sitä, että kaikkien koetaan osallistuvan yhteisen taakan kantamiseen. Nykytilanteen jatkuessa pelkään, että pikkuhiljaa keskimmäinen kolmannes huomaa, mitä viimeinen kolmannes jättää koko ajan tekemättä.

Järjestelmästä on pidettävä huolta

Jatkossa olisikin kannettava erityistä huolta siitä, että velvollisuutensa suorittaneet kokevat järjestelmän reiluksi ja oikeudenmukaiseksi. Sisältyyhän sotimiseen riski, jonka raskaimman taakan kantoi viime sodissamme noin 95 000 suomalaista sotilasta. Sankarivainajien lisäksi lähes 100 000 pysyvästi vammautuneen piti opetella uudenlainen elämä, ilman kättä, ilman näköä tai kipujen kanssa.
Vertailun vuoksi mainittakoon, mitä uhrauksilla saavutettiin: itsenäinen isänmaa säilytettiin jälkipolville ja vain 2 000 siviiliä kuoli, mikä on täysin poikkeuksellisen saavutus puolustustaistelua maailmansodassa käyneelle pienelle kansakunnalle. Taistellen annetusta uhrista muodostuikin varmasti pienempi, kuin minkä kommunistinen neuvostomiehitys olisi vuosikymmenten aikana antautuneista ottanut.
Mielestäni ihanteellisessa asevelvollisuusjärjestelmässä ei-niin-maanpuolustustahtoisten ei pitäisi pystyä erinäisiin tekosyihin vedoten ulkoistamaan muille vastuutaan puolustaa yhteiskuntamme haavoittuvimmassa asemassa olevia. Tällöin normaaliolojen vaivannäkö ja poikkeusolojen riskit jakautuisivat reilummin. Onhan pohjimmiltaan järjestelmässä kyse siitä, että joidenkin kansalaisten on kuoltava vapaina, jotta enemmistö ei joudu elämään vapautensa menettäneinä.
Asevelvollisuus on pitkään luonut suomalaisessa yhteiskunnassa yhteenkuuluvuutta ja kohottanut maanpuolustustahtoa, koska ylivoimainen enemmistö ikäluokista on suorittanut varusmiespalveluksen. Asevelvollisuusjärjestelmämme on kuitenkin jo pitkään lipunut siihen suuntaan, jossa velvollisuutensa suorittaneet voivat perustellusti nähdä yksien hyötyvän toisten uhrivalmiudesta.

Jotta asevelvollisuusjärjestelmästämme herättäisi kansainvälistä ihastusta tulevaisuudessakin, on sen perustasta pidettävä hyvää huolta myös jatkossa.

Kirjoittajan viimeisimmät palvelustehtävät ovat olleet osastoesiupseerina Uudenmaan aluetoimistolla maanpuolustustyön ja kutsuntojen parissa. Artikkelissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omiin havaintoihin perustuvia.